Olethan huomannut, hyvä sosiaalikollega, että jokaisella, jonka kanssa opiskelualastasi puhut, tuppaa olemaan asiasta vankka mielipide? Kun kerrot illanistujaisissa, sukujuhlissa tai baarijatkoilla valmistuvasi sosionomiksi, sosiaalityöntekijäksi tai vastaavaksi, niin voit olla lähes varma, että aihetta ei kuitata pelkällä ”aijaa”:lla.
 
Yksi tapa reagoida on tulkita sosiaalisuuteen viittaava ammattinimike pyynnöksi alkaa avautua kaikista puhujaa itseään, puhujan kavereita, vanhempia, naapureita jne. piinaavista ongelmista. Se on rankkaa, kun on ollut päihteiden kanssa vaikeuksia ja rahat loppu, tiiätsä? No kyllähän minä itseasiassa tiedän, mutta vapaa-ajalla puolituttujen/ventovieraiden ongelmien vatvominen ei vastaa käsitystäni rentouttavasta tavasta viettää päivää. Vaikka ymmärtääkin ihmisten tarpeen puhua ongelmistaan, niin ammattiroolista haluaisi vaihtaa ihan kunnolla vapaalle työajan ulkopuolella.
 
Rattoisaa on myös se, jos (tässä kohtaa yleensä melko humalainen) keskustelukumppani haluaa alkaa vatvoa kanssasi, miksi joku huostaanotto on tehty, kun mitään aihetta ei todellakaan ole ollut ja asiaa hoitavat viranomaiset ovat olleet epäpäteviä urpoja. Mikään vastaus ei tunnu ikinä kelpaavan tai riittävän: turha huostaanotto ON tapahtunut ja SINÄ olet (osa)syyllinen, koska... no, opiskelet samaa alaa, tai jotain sinne päin.
 
Vielä yks tapa jatkaa alanvalinnasta alkanutta keskustelua, johon nähtävästi varsinkin sosiaalityön opiskelijoiden törmäävät, on hämmästys. Silmät suurenevat lautasen kokoiseksi ja kysymystulva alkaa. Siis mitä opiskelit, sosiologiaa? Siis tuleeko susta todellakin sosiaalityöntekijä? Mitä, miksi? Pitääkö sitä varten opiskella yliopistossa? Tätä seuraa yleensä välitön säälireaktio: ”On se kyllä NIIN rankka ala. Hyvä että joku jaksaa. Kyllä sä varmasti saat nähdä työssäsi NIIN paljon pahaa.” Sosiaalialan rankkuutta vähättelemättä, monessa ammatissa voi valitettavasti palaa loppuun monista eri syistä, ja sitä kannattaa välttää alalla kuin alalla. Ja jos otat pääsi siitä pumpulikasasta pois, niin valitettavasti aivan liian monet ihmiset joutuvat kohtaamaan ihan henkilökohtaisessakin elämässään pahoja asioita. Siis ei sääliä, kiitos.
 
Se, että törmää oman ammatin kyseenalaistamiseen, väsyttää ja turhauttaa ainakin meikäläistä. Ihmiset eivät jotenkin tunnu ymmärtävän, että kukaan ei ole pakottanut minua opiskelemaan tätä alaa. En opiskele tai työskentele uhrautuen, vaan olen valmistumassa ammattiin, josta pidän ja jolla työskentelemisen koen todella merkittävänä ja palkitsevana.
 
Joskus on tullut jopa sellainen olo, että en edes jaksaisi kertoa kysyjälle, mikä minusta tulee isona. Sitten olen taas tajunnut, että hei, jos et itse näytä ammattiylpeyttäsi muille, niin mikään ei muutu. Sosiaalista pätevyyttä kannattaa mainostaa ja olla siitä aidosti ylpeä!
 
Kirjoittaja: Petra Salovaara. Hallituksen varapuheenjohtaja. Opiskelee sosiaalityötä Jyväskylän yliopistossa.