Olenkohan tulossa vanhaksi? Aiemmin maagisena pitämäni luku 25 on nyt ylitetty: ehkä viimeaikainen pohdiskeluni johtuukin siitä.

Ennen oli tavatonta jos tuleva mies löytyi kotikylän sijaan ”isolta kirkolta”. Mummonikin puhuu usein naapurikyläläistä, aivan kuin he olisivat aikoinaan olleet kuin eri kansaa. Oma kylä oli oma maailma. Toisin on nykyään. Vietin kevään 2010 vaihdossa Ruotsissa. Tulen varmasti aina muistamaan turkkilaisen, erittäin kansainvälisen, kämppikseni. Hän oli tavannut edellisen Briteissä viettämänsä vaihtovuoden aikana tsekkiläisen poikaystävänsä, teki nyt maisteri-opintoja Ruotsissa, oli lähdössä kesäksi Saksaan harjoitteluun ja sen jälkeen taas kukaties minne maisteriopintoja jatkamaan. Moniin verrattuna tämäkin on vielä vähäistä kansainvälisyyttä. Yhtä kaikki, maailma tuntuu kutistuneen: sehän on kohta kuin iso kylä!

Paitsi maailman rajat, myös Suomen sisäiset rajat, ovat luonnollisesti tässä kehityskulussa kutistuneet. Puhumattakaan kylien tai kuntien rajoista. Ihmiset liikkuvat nykyään hyvin laajasti. Jalat vievät sinne, mistä on saanut opiskelu – ja myöhemmin työpaikan. Omalla kohdallakin junassa ja bussissa istumisesta on tullut arkipäivää. En haluaisi välimatkan antaa vaikuttaa siihen, etten voisi nähdä perhettä ja ystäviä niin usein kuin haluan. Toki totuutta ei pääse pakoon: välimatkaa kertyy. Huomaan seuraavani haikeudella ystäviäni, joiden perheet asuvat samalla paikkakunnalla missä he itse opiskelevat. Arjen jakaminen oman perheen ja lapsuudenystävien kanssa ei ole heidän kohdallaan tarvinnut loppua siihen, kun he ovat lähteneet opiskelemaan. Onneksi on puhelimet ja onneksi on Skype: vaihdossa ei olisi ilman tätä pärjännyt.

Mutta entä tulevaisuudessa? Ehkä olen tulossa vanhaksi senkin suhteen, että mietin omien vanhempieni ikääntymistä. Skypet, Facebookit ja sähköpostit eivät korvaa kunnollisia tapaamisia. Sosiaali – ja terveysministeriö on valmistellut kotikuntalain sekä siihen liittyvän sosiaali- ja terveydenhuollon lainsäädännön muuttamista. Lakimuutosten on tarkoitus tulla voimaan vuoden 2011 alusta. Lakimuutos mahdollistaisi laitoksissa asuvien vanhusten ja kehitysvammaisten muuton lähelle sukulaisiin. Aiempaa rajoitussäännöstä on perusteltu lähinnä kuntien keskinäiseen palvelujen ja niiden järjestämiseen liittyvillä taloudellisilla syillä. Rajoitussäännös on kuitenkin ongelmallinen kansainvälisten sopimusten valossa. Esityksessä on huomioitu muutoksen sosiaalisen vaikutukset, joiden mukaan omaiset ja läheiset voisivat aiempaa paremmin osallistua vanhusten ja vammaisten hoitoon.

Tässäkin laissa, kuten laeissa aina, on monia seikkaperäisiä kohti, joita yhden Toinen Maanantai-blogin yhteydessä on mahdotonta avata. Miten kulut todellisuudessa jakautuisivat? Autioituisiko maaseutu entisestään kaupungistumisen vahvistuessa? Haluaisivatko vanhukset todella muuttaa kotikunnastaan? Kysymyksiä on roppakaupallinen. Ajatuksena lakiesitys jäi kuitenkin mieleeni. Vappu Taipale toteaa Kotilieden aihetta koskevassa haastattelussa, että olisi romantisointia vaatia eri sukupolvia muuttamaan enää saman katon alle. On aika luoda uutta. (Kotiliesi 16/2010.) Olemmeko valmiit ottamaan vastuuta vanhuksistamme? Menneen ajan perään haikailun sijaan, ehkä tässä lakiesityksessä olisi nähtävissä yksi konkreettinen toimintaehdotus tulevaisuudelle.

Kirjoittaja: Anu Övermark, hallituksen työmarkkinavastaava (yo). Opiskelee sosiaalityötä Jyväskylän yliopistossa