Aapeli on hyvin väsynyt. Koti näyttää kaatopaikalta ja laskut hän maksaa myöhässä. Vapaa-aikansa hän viettää nukkuen tai miettien, mitä kaikkea pitäisikään tehdä. Hän tuijottaa lautasta, jolla on ruoantähteitä ja ajattelee ”Tuo pitäisi siivota pois”. Mutta ei siivoa.  
 
Riitta tykkää juhlia. Viimeaikoina hän on huomannut, että bileet menevät aina hieman yli. Seuraava päivä menee miettiessä, mitä tulikaan tehtyä. Jos edes muistaa. Morkkis on kamala, mutta silti seuraavalla kerralla meno on samanlainen. Vaikka viimeksi lupasi, että nyt olen ainakin kuukauden tipattomalla.
 
Alpolla on tilipäivä kahden viikon päästä. Silti tilillä on enää 100 euroa. Koko palkka meni taas. Koti on täynnä tavaraa mitä hän ei todellakaan tarvitse. Pakko on taas lainata kavereilta ja mennä nöyränä vanhempien luo syömään.
 
Peppi on kaunis nainen. Mutta silti voisi tiputtaa vielä pari kiloa. Toiset väittävät häntä jo suorastaan anorektisen laihaksi, mutta he eivät ymmärrä, kuinka paljon Peppi on tehnyt töitä laihuutensa eteen. Hyvännäköisyys vaatii toisilta enemmän itsekuria.
 
Tällaisten tarinoiden kanssa me sosiaalialan ammattilaiset olemme tekemisissä päivittäin. Mutta törmäämmekö näihin tarinoihin vain töissä? Ei tietenkään. Jokaisella meistä on serkku tai kumminkaima joka painiskelee näiden asioiden kanssa.
 
Mutta entäs me sosiaalialan ammattilaiset? Olemmeko kaiken tämän yläpuolella? Vai tunnistitko kenties itsesi jostain näistä tarinoista?
 
Entisen kouluni kuraattorilla oli ovessa lappu, jossa luki kutakuinkin näin ”Jos sinulla on ongelmia, tule sisään ja kerro niistä – Jos ei, kerro miten se on mahdollista”. Kaikki meistä osaa hyvinä sosiaalialan ammattilaisina ymmärtää, että kenelle tahansa voi tulla alamäkeä elämässä ja ihminen ei itse valitse sairauttaan jne. Kuulummeko me sosiaalialan ammattilaiset niihin ihmisiin, joiden elämä voi lähteä alaspäin?
 
Sosiaalialan ammattilaisena meidän tulisi olla vahvoja persoonia joilla on loistavat vuorovaikutustaidot. Mutta missä vaiheessa koulutusta jaettiin niitä rokotteita, jotka estävät kaiken pahan vaikuttamisen meihin? Ja miksi niitä vuorovaikutustaitoja on paljon helpompi käyttää töissä kuin vapaa-ajalla?
 
Onko se niin, että jos et saa otetta lapsestasi ja kerran läpsäisit sinua loukannutta puolisoasi, et ole sopiva alalle? Missä menee raja? Kuinka pahasti pitää mokata omassa elämässä, että ei enää ole sopiva sosiaalialalle?
 
Viittä vaille valmiina sosionomina olen kovasti pätevyyttäni pähkäillyt. Ja niin on moni muukin. Mutta kuitenkaan emme uskalla ääneen myöntää, että meillä on ongelmia omassa elämässämme. Eihän se sovi. Olisiko kuitenkin niin, että parempi olisi puhua niistä jonkun toisen kanssa, niin ei sitten patoudu ne ongelmat. Olisitko näin neuvonut asiakastasi? Kun niitä ongelmilta suojaavia rokotteita ei kuitenkaan meillä kouluissa jaeta.
 
Pidetään toisistamme huolta ja muistetaan, että vahvaltakin loppuu joskus voimat.
 
Kirjoittaja Mirka Haili. Hallituksen työtaisteluvastaava. Opiskelee Metropoliassa (AMK).