Olen viime aikoina pohdiskellut paljon rahaa. Kuten muillakin opiskelijoilla, raha on minulle usein ongelma. Tämän kirjoituksen tarkoitus ei kuitenkaan ole tilittää köyhän ihmisen kurjuudesta. Tarkoitukseni on kirjoittaa talouden kielen ujuttautumisesta elämäämme.
Rahan lonkerot ulottuvat kaikkeen siihen, mitä teemme, näemme ja koemme. Joskus tuntuu, ettei poliittisessa retoriikassakaan esiinny enää mitään muita kuin talouteen liittyviä ilmauksia. Puhumme luontevasti kannattavuudesta, kilpailukyvystä, tuottavuudesta, kustannustehokkuudesta ja tehostamisesta. Silloinkin kun meillä ei ole mitään käsitystä siitä, mitä nämä käsitteet tarkoittavat, mitä ne vaativat ja ennen kaikkea ketkä niistä hyötyvät. Rahan mahti näkyy etenkin uuskielisyydessä, joka aikaamme leimaa. Emme esimerkiksi puhu irtisanomisista, vaan toiminnan tehostamisesta. Emme puhu työntekijän oikeuksien ja palkkojen heikentämisestä, vaan puhumme kilpailukyvyn turvaamisesta. Emme myöskään puhu lomautuksista vaan kannustevapaista. Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään.
Jos uskomme valtaapitäviä, on hyvinvoinnin turvaamiseksi kasvatettava bruttokansantuotetta. Tämä tapahtuu lisäämällä tuotettavia hyödykkeitä ja palveluja sekä parantamalla em. toiminnan kannattavuutta ja edellytyksiä. Minulla ei sinänsä ole mitään bruttokansantuotteen kasvamista vastaan, vaikka vastustankin turhaa kulutusta ja yltiökapitalismia ikuisen talouskasvun mahdottomuuden vuoksi. On kuitenkin merkille pantavaa, että jatkuvasti noussut bruttokansantuote ei näy kansan hyvinvoinnissa. Vaikka Suomi on rikkaampi kuin koskaan, leipäjonot sen kuin kasvaa tuloerojen myötä. Kuka tässä oikein vetää välistä?
Erityisen huonosti liike-elämän käsitteet sopivat sosiaali- ja terveysalalle. Ensinnäkin siksi, että ihmisen hyvinvointia on vaikea perustella sille, jota kiinnostaa vain viivan alla oleva tulos. Neljännesvuosi on liian lyhyt aika kärsivän ihmisen elämässä. Ennaltaehkäisevän työn tärkeyttä on myös vaikea perustella. Se kun ei näy ollenkaan suoraan, vaan lähinnä säästönä verrattuna korjaaviin palveluihin.
Henkilökohtaiseksi ongelmaksi talouden kieli muuttuu arvojeni myötä. Minä nimittäin olen niin idealistinen stalinistihörhö, että kehtaan uskoa ihmisen peruuttamattomaan, mittaamattomaan itseisarvoon. Minusta jokainen ihminen on itsessään suojeltava ja tärkeä. Haluan vaalia ihmisyyttä ja pitää kiinni inhimillisyyden rippeistä tässä suorituskeskeisessä ”tulos-tai-ulos”-kulttuurissa. Minua oksettaa perustella ihmisen hoitoa sillä, että hän voisi tuottaa näin ja näin paljon rahaa, tai että hoitamatta jättäminen maksaa tulevaisuudessa syrjäytymisen myötä näin ja näin paljon (perustelu jota kuulee nuorten palveluiden supistamista vastustavilta jatkuvasti).
Vastustan toki myös itsekin palvelujen ”tehostamista” (karsimista ja supistamista), mutta lisään siihen vielä yhden argumentin: ihminen ei ole tuotantoväline eikä potentiaalia omaava hyödyke. Ihminen on jotain paljon suurempaa, tärkeämpää ja arvokkaampaa. Myös ne ihmiset, jotka näkevät toisissa vain välinearvon itseisarvon sijaan.
Kirjoittaja: Antti Piispanen. Hallituksen koulutuspoliittinen vastaava (AMK) ja tiedottaja. Opiskelee Helsingin Diakonia-ammattikorkeakoulussa sosionomi-diakoniksi.
Kommentit